Kentän laidalla kerran koettua

Se ei ollut tavallinen alkukesän päivä.

En muista tarkalleen elettiinkö vuotta 2001 vai 2002. Olimme yhdessä ystäväni ja hänen isänsä kanssa menossa katsomaan Veikkausliigan ottelua HJK-MyPa. Olin saanut jo kentällä omakohtaisia ensikokemuksia lajista ja lisäksi isäni oli vienyt minut jo katsomaan maaotteluita Olympiastadionille, mutta nyt tiedossa olisi ensimmäinen kotimainen pääsarjaottelu tai ainakin ensimmäinen, jonka vajaat 20 vuotta myöhemmin muistan.

Äiti pakkasi pieneen reppuuni kaksi suklaapatukkaa ja vannotti, että niitä on sitten yksi kummallekin. Hymyilin ovelasti samalla kun nyökyttelin. Olin lapsena aika herkkusuu ja olen sitä vieläkin, luultavasti ajatus suklaapatukasta kiinnosti tuolloin enemmän kuin joku Klubin kotimatsi.

Ystäväni asui perheineen kerrosta ylempänä. Kun aika koitti, lähdin reppu täynnä makeaa reippain askelin matkaan. Juuri samalla hetkellä hissiin menossa ollut naapurin täti jäi kohteliaasti odottamaan ja esti hissin oven sulkeutumisen samalla kun kysyi, olinko menossa alaspäin. Vastasin lujaan ääneen, että tämä poika on menossa ylöspäin ja lähdin tallustamaan rappusia.

Heti ulko-oven auettua huomasin, ettei kaikki ollut hyvin. Vaikka lapsena ei paljoa ymmärräkään, jotkin asiat aistii jopa tarkemmin kuin vanhempana. Muistan, kuinka kiinnitin heti huomiota ystäväni vaisuuteen. Vaikka minä olin jo reppu selässä ja innostuneena valmis tutustumaan kotimaiseen pääsarjajalkapalloon, hänen pukemisensa ja lähtemisensä tuntui kestävän ja kestävän. Myös hänen vanhempansa katselivat hieman hermostuneena hänen korostuneen hitaita lähtövalmisteluja ja turhautuneita elkeitä. Minä odotin, että pääsisin kertomaan mukana kantamistani suklaayllätyksistä, joiden toivoin tietysti helpottavan ystäväni oloa.

”Auto lähtee sitten viiden minuutin päästä”, hänen isänsä murahti pian ollessaan kyllästymisen partaalla hidasteluun.

”Me kannatetaan kyllä MyPaa siellä”, ystäväni tuhahti edelleen turhautuneena isälleen etsiessään päällysvaatteitaan. Hänen isänsä ei rehellisyyden nimissä ollut kyllä Klubi-fani hänkään, mutta ehkä se silti kuitenkin tuntui pieneltä kapinoinnilta tuolla hetkellä. Ja itsehän olin valmis liittymään tähän kapinaan saman tien, vaikka MyPa kuulostikin hassulta nimeltä jalkapalloseuralle, eikä oikeastaan soittanut mitään kelloja.

”Hän on vähän pahalla päällä”, hänen äitinsä kiirehti selittämään heti perään, vähän kuin pahoitellen, vaikka itse luultavasti olin kääntänyt ajatukseni taas vain suklaaseen. ”Kävimme tänään hammaslääkärissä, ja häneltä kiellettiin kaikki makeansyönti pariksi viikoksi”, hänen äitinsä jatkoi, kun ystäväni sai viimein päällysvaatteet ylle ja kengät jalkaan.

Yritin sisäistää kuulemaani ja tunsin, kuinka paitsi ystäväni lohduttamissuunnitelma myös oma toiveikkuuteni edes makeasta suusta muuten surullisena Veikkausliigailtana mureni yhdellä lauseella.

Makeansyönti kielletty.

Oh shit.

Sen verran ehdin ajatella, kun lähdimmekin jo ystäväni isän perässä kohti parkkipaikalla odottanutta autoa. Uhattu viisi minuuttia alkoi tulla täyteen. Hänen isänsä jupisi, että kannattakaa junnut vaikka Nurmon Jymyä, mutta nyt pitää mennä. Automatka stadionille olikin sitten aika hiljainen. Päätin ryhdikkäästi seurata äijäkoodia ja olla syömättä suklaatani, jos kerran kaverini ei voisi nauttia omaansa.

Peli oli tylsä, eipä sitä oikein muuten olisi osannut luonnehtia silloin eikä nyt. Tuijotimme ystäväni kanssa itse peliä enemmän yhtä penkkiriviä edempänä istunutta ikätoveriamme, joka söi hedelmäkarkkeja hitaasti ja nautiskellen meidän näkökulmasta katsottuna loputtoman suurelta tuntuneesta pussista. Ystäväni kärsimys tuntui kasvavan jokaisen suuhun hitaasti asetetun hedelmäkarkin jälkeen. Muistan tapahtumasta tylsyyden lisäksi lähinnä sen, kuinka ennen peliä joukkueet seisoivat riveissä keskiviivan molemmin puolin ja näyttivät tosi cooleilta yhtenäisissä peliasuissaan. En muista, kumpi voitti enkä ole tainnut MyPaa sen kummemmin kannattaa, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että oli ystäväni kokemassa kärsimyksessä ja sen minuunkin tartuttamassa apatiassa pari ihan hyvääkin puolta.

Ensinnäkin maailmassa on luultavasti nyt yksi tai kaksikin ärsyttävää Klubi-fania vähemmän. Jos kaikki olisi mennyt hyvin ja toivotusti, olisi saattanut olla 7-vuotiaille iso juttu nähdä Mika Kottilan ja Alexei Eremenkon johtama kotijoukkue kentällä ja se olisi saattanut toimia sykäyksenä vähän totisemmallekin kannattamiselle.

Toiseksi kotiin oli kiva palata, kun sai salaa mussuttaa kummatkin suklaapatukat.

***********************************************************************************

Jos kaikki olisi kuin ennen, tänä viikonloppuna olisi pelattu kauden ensimmäinen Ilveksen ja Hakan välinen Veikkausliigaottelu. Ilves olisi pelannut ensimmäisen kotiottelunsa KuPSia vastaan viime sunnuntaina Ratinassa ja pelannut ennen sitä kaksi vierasottelua, yhden Turussa ja yhden Espoossa. Minä ja muut Ilves-kannattajat olisivat saaneet viimeistään kotiavauksessa tuntea kevään raittiin ilman kasvoillaan, uuden kauden tuoman jännityksen sisimmässään sekä kauniin pelin tuoman ilon arjessaan.

Ilves olisi luultavasti jatkanut siitä mihin edellisinä kausina oli jäänyt, talven aikana harjoituksissa hiotut taktiikat ja tarkasti organisoitu pelitapa olisivat näkyneet vähämaalisina otteluina, jotka joukkue hyvällä prosentilla olisi kääntänyt yhden maalin erolla edukseen. Joukkue olisi tehnyt puolustussuuntaan paljon ja tunnollisesti töitä sekä hyökännyt paikan tullen terävästi vastaan vielä vähän epätasaisella nurmella. Katsomossa olisikin saanut kauhistella pehmeän kentän tuomaa pelin tason laskua viimeisen vartin aikana, kun pelaajien jalat olisivat olleet jo aivan loppu ja viime hetkien pomppu sinne tai tänne ja sen tuoma puolustajan arviointivirhe olisi hyvin voinut ratkaista ottelun suuntaan tai toiseen ja saada puolustuslinjan näyttämään uskomattoman hölmöltä. Niinä hetkinä, kun joukkueen rakenne olisi pysynyt kasassa ja pallonriiston jälkeen joukkue olisi pyrähtänyt nopeaan vastahyökkäykseen, olisi saanut nyökytellä hyväksyvästi ja todeta pelin näyttävän valmiilta ajankohtaan nähden. Haparointien jälkeen olisi saanut pudistella päätään ja todeta, että näistä pitäisi päästä eroon ennen kesää ja europelejä.

Mutta kun ei niin ei. Jos kaikki olisi kuin ennen -on varmasti aika yleinen ja ajankohtainen lauseenaloitus tällä hetkellä. Lauantain Ilves-Haka katsottiinkin sitten YouTubesta. Hyvä ja kannattava ajatus, hienosti visioitu idea ja ihan katsomisen arvoinen toteutus, joka toivottavasti toi mukavan kokemuksen monelle ja rahaa Ilveksen kassaan, mutta ei vienyt ainakaan minun ikävääni katsoa Veikkausliigaa pois.

Muistan Ilves-kannattajana monta hienoa hetkeä. Kakkosen kausina katsoin pelejä vuosina 2011 ja 2012, ensimmäiseltä kaudelta muistan elokuulta 2011 derbyn TPV:tä vastaan, kun Jari Niemi palasi pelikentille juuri Ilveksen väreissä ja yritti vain hetken kentällä oltuaan yllättää puolesta kentästä TPV:n maalivahdin. Lopetin itse juuri tuona syksynä 2011 totisemman harrastamisen Ilveksen junioreissa, joten siitä oli luontevaa jatkaa katsomon puolelle kannattaja roolissa. Seuraavana vuonna ehdoton kohokohta oli nousu sarjaporrasta ylemmäs, joukkueessa pelasi upeita pelaajia, joista muistaakseni paitsi Niemi myös ainakin Toni Kallio ja Henri Scheweleff olivat pelanneet aiemmin maajoukkueessa. Ratkaiseva nousukarsintaottelu ÅIFK:ta vastaan Tammelassa on jäänyt mieleen. Tunnelmia voi halutessaan kerrata edelleen YouTubesta. Itse tottakai katselen tällaisia näinä aikoina kyynel silmässä.

Veikkausliigataipaleen hienoja hetkiä on ollut 2015 säilytetty sarjapaikka, vuonna 2017 saavutettu pronssi sekä tietysti viime vuonna saavutettu Suomen Cupin voitto. Ilveksellä on vain ollut vähän huonoa tuuria saavutustensa juhlistamisessa ainakin minun mielestäni, sillä 2015 kausi muistetaan lähinnä silloisen päävalmentaja Keith Armstrongin kanssa käydystä riidasta, jota puitiin hovioikeudessa vielä vuosia myöhemmin ja Suomen Cup puolestaan jätti aika paprikasumutteisen maun suuhun kaikesta hienoudestaan huolimatta. Oli aika hassua ja vähän pelottavaakin juhlistaa Cup-voittoa, kun muutaman metrin päässä minuakin monta vuotta nuorempi fani huutaa naama oranssin sumutteen peitossa kurkku suorana jotakuta tuomaan vettä että saisi silmät taas auki ja kaatuneiden aitojen sekä vartijoiden maahan taltuttamien fanien perusteella kyseessä olisi ollut vähän isompikin mielenosoitus ja vähän väkivaltaisemman aatteen kuin Ilveksen kannattamisen puolesta. En tiedä eikä asia minulle myöskään taida kuulua, mutta toivon ettei kenellekään jäänyt tapahtumasta pysyviä vammoja.

Sentään kannu saatiin ja joukkueellinen sankareita. On sekin jotain.

Katse palloon ja katse taululle.
Maarianhaminasta. On se vaan taito olla virkeä ja näyttää virkeältä kuvissa. Kuvassa finaalissa Ilveksen toisen maalin tehnyt Tatu Miettunen ja Cup-pokaali. Sitten vielä hienot tennarit hienoissa väreissä oikealla ylhäällä ja niiden jälkeen neljänneksi karismaattisimpana sisältönä nuori ja virkeä esikoiskirjailija katselemassa ihaillen Ilveksen ensimmäistä hänen elinaikanaan saavuttamaa kannua.

***********************************************************************************

Kaipaan Veikkausliigaa, Suomen Cupia ja Ykköstä paljon ja Nelostakin vähän, moni ystäväni kun pelaa sarjaa. Vaikka ensikosketukseni pääsarjajalkapallon seuraamisesta parikymmentä vuotta sitten ei mikään jalkapalloromanttisin tarina olekaan, sittemmin olen nähnyt monta hienoa ottelua ympäri Suomen. Vanhoja stadioneita, uusia stadioneita, kunnostettuja stadioneita. Voittoja, tappioita ja tasapelejä. Olen nähnyt monen muun lailla mestareita ja putoajia. Hienoja maaleja ja hienoja taklauksia, huonoja suorituksia ja surullisia sulamisia. Olen tuntenut katsomossa kylmää ja etenkin huhti- ja lokakuussa helvetin kylmää, mutta myös kuumaa ja ainakin heinäkuun helteillä helvetin kuumaa. Olen katsellut, kuunnellut, haistellut, maistellut ja tuntenut Tammelan lauteilla vajaan vuosikymmenen. Tuota kaikkea olisi kiva jatkaa mahdollisimman pian.

Kerroin ensimmäisessä postauksessani, kuinka haaveeni oli palata tänä kesänä puistofutiskentille pitkän tauon jälkeen. Juuri nyt tilanne on sellainen, että kentille paluu ei näytä ainakaan lähiaikoina kovin todennäköiseltä. Olen viime vuosina siihen tottunut ja jos joku olisi sanonut, että se johtuu terveydellisistä syistä, olisin varmaan sairashistoriani perusteella hyväksynyt sen aika nopeasti.

En vain silti uskonut, että se voisi mennä juuri näin, että vaikka oikeastaan voisinkin en sittenkään pelaisi eikä pelaisi kukaan muukaan.

Ei varmasti silti auta kuin toivoa ja ennen kaikkea uskoa, että tilanne selkiää tästä vielä. Viime postauksestani ehti kulua muutama viikko paitsi työkiireideni myös tämän yhteiskunnallisen tilanteen aiheuttaman hiljaisuuden vuoksi. Kerron seuraavassa päivityksessäni paluustani futsal-kentille vuodenvaihteessa pitkän tauon jälkeen.

Siihen asti yritetään pysyä terveinä ja yritetään myös nauttia keväästä parhaamme mukaan. Suosittelen myös suklaansyöntiä keinona virkistää mieltä aina silloin tällöin. Auttoi parikymmentä vuotta sitten ja auttaa nyt.

@eerikkuu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s