Jalkapallofani esittäytyy

En ollut lahjakas pelaaja.

Astelin ensimmäisen kerran kentälle peliasu yllä epävarmoin askelin 6-vuotiaana. Pystyn hyvin kuvitella itseni säntäilemässä pallon perässä sikin sokin hieman muita jäljessä. Niin pallon kanssa kuin ilman sitä oli kiire ja tulisi olemaan siitä eteenpäinkin. Jännitin kovasti aina ennen peliä.

Jokin pelissä sai silti kiinnostumaan ja innostumaan kerta toisensa jälkeen. Vaikka kiire vaivaisikin, on kiva tunne, kun on pallo hallussa. Vaikka vähän jännittäisikin, on myös kiva tunne, kun on ystäviä vierellä ennen peliä ja sen jälkeen.

Löysin nopeasti paikkani hitaana ja kovapotkuisena puolustajana, enkä ole oikeastaan luopunut siitä vieläkään muutamaa syrjähyppyä lukuun ottamatta. Muistan, kuinka jo 7-vuotiaana tunsin parhaimmillaan osaamisen tunnetta kentällä. Lapsuudessani pelattiin vielä melko paljon hiekkakentillä. Puolustajana tärkein tehtäväni oli suojella omaa maalia ja löytää syötöillä omia joukkuetovereita. Parasta kuitenkin oli, kun sai räimäistä purkupallon pienestä pompusta kohti toista kenttäpuoliskoa ja huutaa lujaa linjoja ylös. Moni brittifutiksen valmentajakonkari olisi varmasti nyökytellyt hyväksyvästi suorituksilleni.

Muutimme perheeni kanssa Tampereelle, kun olin 8-vuotias. Edustin siitä eteenpäin Ilveksen värejä vajaat yhdeksän vuotta ennen kuin vaihdoin totisemman harrastamisen paikallisiin harrastesarjoihin, kuten puistofutikseen. Odotan innolla kesää, sillä aion palata puistofutiskentille monivuotisen tauon jälkeen. En ollut lahjakas pelaaja, mutta yritän tässä blogissani kertoa, miksi pidin ja miksi pidän pelistä todella paljon.

************************************************************************

Jalkapallourani päättyi polvivamman vuoksi hieman ennen kuin täytin 17 vuotta. Turhautuneena teininä olin ihan itsekin osasyyllinen, en jaksanut keskittyä kuntouttamiseen läheskään tarpeeksi. Polvi aiheutti paljon huolta paitsi pelaamiseen myös ihan elämässä pärjäämiseen liittyen lonksuessaan ja turpoillessaan käsittämättömän suureksi välillä pienestäkin rasituksesta. Lopulta päädyin kaikkien myöhäisten kuntoutusyritysten jälkeen ihan vain hölkkäämään kovalla alustalla mahdollisimman pienellä askelluksella.

Olin pelannut jalkapalloa yli kymmenen vuotta, mutta löysin vasta silloin juoksuharjoittelun kunnolla. Viivyin lenkkipolulla pidempään ja pidempään. Polven turpoilu väheni, kunto kasvoi ja innostuin juoksemisesta toden teolla. Opin tykkäämään siitä, että jaksoin yhä pidemmälle ja pääsin yhä kovempaa. Myös jalka tuli kuntoon ja pystyin taas pelaamaan.

Juoksin ensimmäisen puolimaratonini vain vuotta myöhemmin. Valmistuttuani ylioppilaaksi suoritin vuoden varusmiespalvelustani Niinisalossa ennen siirtymistäni Viestinnän opintoihini Vaasan yliopistoon. Vuonna 2015 juoksin toisen puolimaratonin ennen ensimmäistä kokonaista.

Sitten tulikin romahdus. Lapsena pallokentällä löytämäni osaamisen tunne, jonka olin sittemmin kokenut paitsi peli- myös koulu- ja varusmiespalvelusvuosina, katosi kauas pois. Lenkkipolut jäivät vuosiksi.

************************************************************************

Uskon, että olin aika pidettävä nuorimies ennen sairastumistani. Olin tai ainakin yritin olla ahkera töissä, suoritin opintoja tunnollisesti ja ennen kaikkea uskalsin haastaa itseäni ja harjoittelin kovaa. Se oli elämäntapa, johon turhautuneena teininä oli halunnut tarttua kaikin voimin. Lenkkipolun yksinäisyydessä oli jotain kiehtovaa, se oli minulle tapa haastaa ja kehittää itseäni. Siellä oli hyvä käsitellä menneitä murheita ja olla suojassa tulevilta sellaisilta.

Jotkut puhuvat romahduksesta, toiset puhuvat hitaasta luisusta alaspäin. Minun fyysinen vointini heikkeni syyskuussa 2015. Osaan nimetä tarkan paikan, ajan ja olon, mutta totuus on tietysti paljon monimutkaisempi.

Asiat muuttuivat nopeasti ja peruuttamattomasti. Silloin sitä ei ymmärtänyt ja puhui juuri siitä romahduksesta, mutta näin vuosien jälkeen on ymmärtänyt myös sen hitaan alasluisumisen päälle. Olin jo lapsena vähäpuheinen, mutta teini-iässä aloin sulkeutua oikein tosissani. Kun fyysinen oireiluni sitten myöhemmin alkoi ja paha olo oli ihan sietämätön, ihmettelin usein, mikseivät läheiseni olleet enempää huolissaan ja kyselleet lisää. Lopulta tajusin, että en ollut niin moneen vuoteen sanonut oikeastaan mitään, että he olivat jo tottuneet hiljaisuuteeni.

Nuoren menestyjän elämä vaihtui sitten aika nopeasti yksinäiseen syrjäytyjään, jolla painoi mieltä, rintaa ja askelta. Sitä luuli tietävänsä jo jotain elämästä ja sen kovuudesta, mutta eipä sitä tarkemmin ajatellen vielä tiennyt edes sitä jotain.

************************************************************************

Mitä sinä olisit tehnyt?

Älä vastaa minulle, äläkä vastaa itsellesikään, jos et halua. Yhtäkkiä huomaa, ettei osaa enää seistä suorassa omilla jaloillaan. Voimat lähtevät, halut tehdä yhtään mitään lähtevät, yöunet lähtevät. Jossain kohtaa ymmärtää, että on paha olo, josta ei pääse eroon. Lääkärikäyntejä, terapiakäyntejä. Luentoja aivosumussa, sydämen rytmihäiriöitä, paniikkia, sairastelua sekä yksinäisiä ja epätoivoisia nettitohtorointeja. Lukee aina uudelleen, kuinka ihmiset kertovat väsymyksestä, hermostollisista sairauksista, mystisistä oireista ja huonosta olosta. Kokeellisia hoitoja, lääkeyhdistelyjä, luonnonlääkkeitä ja itse keksittyjä kikkakolmosia. Epätoivoa, surua ja masennusta sekä satuttavaa halua parantua, niin lukijana kuin varmasti myös kirjoittajana.

Ymmärrettyäni menettäneeni niin paljon tunsin itseni hölmöksi, niin kovin hölmöksi.

Kului pitkään ennen pientäkään hyvää käännettä. Oireiluni vaikeimmat kuukaudet olivat kolmas, neljäs ja kahdeksas. Jaksoin olla jalkeilla noin viisitoista minuuttia päivässä näinä kuukausina. Jouduin jättäytymään seuraavan kesän töistä pois ja ensimmäinen yritykseni palata opintoihini ei onnistunut sinä syksynä.

En tiedä, mitä sinä olisit tehnyt, minä aloin kirjoittaa jalkapalloaiheista romaania.

Täytyy varmaan myöntää, että ehkä olisi silloin voinut valita jotain vähän fiksumpaakin.

Niin tai näin, kolme ja puoli vuotta meni ja valmista tuli. Palasin opintoihini syksyllä 2017 ja pikkuhiljaa työelämään keväällä 2019 suunnilleen samaan aikaan, kun sain sovittua kustannussopimuksen kustantamoni Brikin kanssa. Vaikka kuulostaa hyvältä ja aina välillä jo tuntuukin myös, voin vakuuttaa, että siinä välissä ehdin vielä monen uudemman kerran tuntea itseni hölmöksi, niin kovin hölmöksi.

Esikoisromaanini Himmeämpien valojen kentät ilmestyi tänä keväänä. Kirja kertoo tamperelaisesta juniori- ja alasarjajalkapallosta sekä nuorten mielenterveysongelmista. Kerron tässä blogissani suhteestani kirjoittamiseen, mutta ennen kaikkea tavoitteeni on julkaista viikottain sisältöä liittyen paitsi kuntoutumiseeni myös muistoihini ja kokemuksiini jalkapallosta. Peli on ollut osa elämääni niin pitkään kuin muistan ja auttoi osaltaan paitsi matkalla sängyn pohjalta jalkeille myös matkalla ensimmäiseltä sivulta takakanteen.

Jos ensin tuntuu monta vuotta kyydistäjääneeltä ja sitten pari vuotta jälkeenjääneeltä, olisi kiva tuntea taas osaavansa edes vähän. Toivon, että tuntisin näitä kirjoituksia tehdessä ja kentälle palatessani taas samaa osaamisen tunnetta, jonka jo 7-vuotiaana parhaimmillaan tunsin, mutta jonka sittemmin myös pitkäksi aikaa kadotin.

En muista, että olisin koskaan ollut erityisen hyväonninen, mutta tulevan kesän jalkapallon EM-kisojen lippuarvonnassa kävi tuuri ja sain ystävieni kanssa liput Huuhkajien viimeiseen alkulohko-otteluun Belgiaa vastaan. Tämän blogin olisikin tarkoitus jatkua ainakin sinne kesäkuun lopulle asti, kun Huuhkajat toivottavasti tuovat iloa paitsi minulle myös kaikille suomalaisille. (En normaalisti käytä sulkeita, mutta koronavaraus)

Aion kertoa sitä ennen monta hyvää tarinaa. Älä missaa niistä yhtäkään.

@eerikkuu

Kauden alku

Nousen bussista Sorin aukiolla ja astelen kohti Ratinan stadionia hapuilevin askelin. En tiedä onko tämä totta vai tarua. Ilmassa tuoksuu tutulta, äänet muistuttavat mitä on tapahtumassa. Ratinan valot kiiltävät edessäni ja näen aika ajoin punaisia katsomorivejä, jotka odottavat istujaansa. Edellisestä Ratinassa katsomastani ottelusta Suomen ja Kreikan välillä viime vuoden syyskuun EM-karsinnoissa on kulunut vajaat kymmenen kuukautta. Joku paitsi maailman uutisia seurannut myös viimeaikaiseen jalkapallokirjallisuuteen perehtynyt voisi sanoa, että siinä ajassa on ehtinyt tapahtua suhteellisen paljon.

Asettelen kaulahuivia tuulitakkini alla parempaan asentoon ja toivon ettei olisi liian kylmä, kun kuljen katsomon porteista sisään. Vain kolme päivää aiemmin olin pohtinut Tammelassa Kansallisen liigan Ilveksen ja TiPS:in välistä ottelua seuratessa, että onkohan liian kuuma. Elämä ja Suomen kesän sää on sellaista, toivo ja pohdinta kuuluu kumpaankin.

Kauden alkaessa aistit heräävät. Juniorina pelanneet varmasti muistavat, miltä nurmi tuoksuu varhain aamulla tai sadesäällä, kun valmistautuminen turnauspäivän ensimmäiseen peliin aamukasteisella nurmella alkamassa. On paljon värejä ja sävyjä, vihreää ja kirkkautta sekä valkoisia viivoja ja kuvioita pitkin kenttää. On voiton ja makkaran makua, kummatkin maistuvat paremmalta yhdessä toisen kanssa. Tappiomakkara puolestaan maistuu mitäänsanomattoman pahalta, eikä tuota makua halua kokea uudelleen. Kauden alku kuuluu kauas ja kuulostaa hyvältä, sillä se muistuttaa aina mahdollisuuksista. Tunteet heittelevät, odotus on päättymässä. Yhtäkään ottelua ei ole vielä pelattu, sarjataulukossa ollaan tasatilanteessa. Ihmiset toistavat sanaa mahdollisuus, jotkut suoraan ja toiset rivien välissä.

Stadionin sisällä huomaan paikkani olevan katsomossa, joka onkin suljettu.  Viime vuosien kriiseihini peilaten voisin yrittää kehitellä vertauskuvan oman paikan löytämisen tärkeydestä, mutta nuorena taiteilijana niitä kannattaa kompastumisen pelossa välttää, joten istahdan vaisuna vapaalle paikalle Ratinan aurinkokatsomon ylälehtereillä. Kelvannee tässäkin, vaikka ei täysin omalta tunnukaan.

Veikkausliigakausi on alkamassa, ja jalkapallofani katsoo, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee tarkasti, sillä kauden alkaessa aistit heräävät.

Ilves – IFK Mariehamn 1.7.2020

**********************************************************************************

Sanonnan mukaan vaikeinta on aloittaminen, mutta kirjoittaessa se ei ollut minulle vaikeinta. Aloin hahmotella esikoisteostani syksyllä 2016, kun en jaksanut istua edes syyslukukauden ensimmäistä luentoa loppuun. Hahmottelin word-tiedostoon käsikirjoitusta, joka pohjautui syksyyn 2015, aikaan jolloin romahdin. Haaveilin urasta tarinankertojana, kun muut mahdollisuudet näyttivät sängynpohjalta niin kovin kaukaisilta. Varsinainen kirjoitusurakkani alkoi tammikuussa 2017. Tekstiä syntyi huimaa vauhtia. Kirjoitin noin tunnin päivässä ja ajattelin, että jos jaksan keskittyä sen verran joka päivä, jaksan varmasti syksyllä palata opintoihini. Toukokuussa ensimmäinen versio sittemmin kankeaksi ja kömpelöksi kuvatusta silti jalkapallokulttuurisesti arvokkaasta käsikirjoituksesta alkoi olla valmis. Näitä versioita tulikin sitten lopulta ennen kansiin päätynyttä aika monta.

Aloittaminen ei ollut vaikeaa, irti päästäminen sekä valmiiksi ja julkaistuksi saaminen oli. Haave tarinankertojan urasta vaihtui ensin haaveeseen mahdollisuudesta tehdä taidetta ja sitten haaveeseen löytää tapoja osallistua. Vaikka se olisi huonoin kirja koskaan, kun ihmiset kysyisivät mitä olet puuhannut, olisi jotain mitä vastata. Olisi identiteetti tai rooli, jonka avulla sosiaaliset tilanteet olisivat luontevampia eivätkä ahdistaisi niin paljon. Ei olisi enää menestyjä ja masentuja vaan ehkä menestyjä ja taiteilija, jotka kumpikin voisivat oppia toisiltaan.

Oikeastaan yksikään haave ei toteutunut ensi yrittämällä. Kustantamot vastasivat joko lyhyesti ja kohteliaasti tai eivät lainkaan. Tuttavat ja vähemmän tuttavat tekstiä kommentoineet lähinnä hymyilivät rohkaisevasti tai eivät sanoneet mitään. Yleisin palautteeni on ja tulee varmasti aina olemaan syvä hiljaisuus. Toisten kiireistä arkea seuratessa ja uutisia lukiessa tuntui siltä, että pitäisi pystyä paljon parempaan eikä olo oikeastaan parantunut, vaikka toipuminen etenikin vuosien vieriessä ja sanat ja lauseet yrittävät sitkeästi löytää toisiaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Selasin usein puhelimellani käsikirjoitustani ennen nukkumaanmenoa. En jaksanut aina lukea edes lausetta saati sivua loppuun, kun swaippasin peukalollani tekstiä eteen- ja taaksepäin ja kirjoittamani rivit hyppivät silmieni edessä. Toivoin että tekstini olisi erityistä, toivoin että minä olisin.

Esikoisteokseni on toteutunut haave. Se painaa joskus puutteineen harteita mutta se muistuttaa myös, kuinka vaikeuksista voi saada aikaan jotain konkreettista ja kuinka ensi yrittämän jälkeen voi aina epäonnistumisen jälkeen yrittää uudelleen. Se kertoo monista opeista, jotka piti sisäistää sitä tehdessä, kun halu kertoa oli herännyt. Se muistuttaa monista muista haaveista, jotka vielä odottavat toteuttajaansa.

***********************************************************************************

Kentille palaaminen vei minulta kauan. Pelasin ensimmäisen harrastesarjan futsalotteluni tammikuussa. En ollut käynyt juoksulenkillä yli neljään vuoteen, mutta halusin kokeilla ja sain vihdoin aikaiseksi. Olin voinut niin huonosti useamman vuoden, että pari kolme vuotta aiemmin en olisi kyllä uskonut vielä joskus juoksevani kentällä. En osannut edes haaveilla siitä. Vaikeat vuodet olivat jättäneet jälkensä monella tapaa, eikä kentällä tuntunut helpolta silloin eikä ole tuntunut oikeastaan sittemminkään. Kroppa on hidas, liike kankeaa kuin teksti, kosketus kömpelö kuin tarinan käänteet. Väsy tulee, mutta tällä kertaa sentään juoksemisesta eikä pelkästä sängyssä makaamisesta. Eteenpäin on menty, sillä joskus elämä oli sitäkin aika pitkään.

Moni asia oli silti lohdullisen ennallaan. Nopea laituri, jolla oli vuosia sitten tapana luottaa nopeuteensa liikaa, luotti siihen yhä liikaa. Taitava pelintekijä, joka osasi harvoin luopua pallosta ajoissa, ei osannut vieläkään antaa syöttöä ajoissa. Kentällä tuli vastaan paljon tilanteita, jolloin kenenkään ei tarvinnut sanoa mitään. Takatolpalle tyhjiin syötetty varma paikka, takaiskumaali tai karannut pystysyöttö. Harrastejalkapallossa kaikki kuitattavissa ilman sanoja ja sehän on kiva, jos sattuu olemaan sulkeutunut nuorimies.

Pelejä on sittemmin tullut jo vähän toista kymmentä. Voittoja, tappio ja yksi tasapelikin. Aion jatkaa ja toivottavasti vielä pitkään. Kentällä saa aina välillä kokea jotain mitä on ollut tapana kutsua iloksi. Alkuun pääseminen vei kuitenkin kauan ja kun sitä näin myöhemmin mietin, kentille palaamisessa vaikeinta oli aloittaminen. Sanonnat pätevät sentään joskus.

Pellervon puiston kenttä Tampereen Kalevassa. Yksi mielenterveyskuntoutuja teki ensimmäisen maalinsa pari viikkoa sitten ulkokentillä noin neljään vuoteen ja kymmeneen kuukauteen. Ihmeiden aika ei ole ohi.

************************************************************************************

Alku ei ole helppo Ilveksellekään. Kotiavaus ja kolme omiin, mutta onneksi myös neljä vastustajan päähän. Kausi alkaa kotivoitolla, ei tosin liian vakuuttavalla sellaisella. Jalkapallofani aistii tarkasti. Puolustussuuntaan virheet maksavat ja ansaitusti, vastahyökkäykset eivät pysähdy eikä niitä saada hidastettua tai ohjattua laidoille tai takaisin. Näen linjojen edessä ja takana tiloja, jotka ovat aivan liian suuria. Voisin vain kuulla vierasjoukkueen toisen maalin tapahtuneen, sillä tulee niin hiljaista. Hyökkäyssuuntaan pelin avaaminen takeltelee ajoittain, toppareilla ei ole paras päivänsä. Tunnen tästä tuskaa ja turhautumista sisälläni. Helponkin prässin alla syntyy turhia virheitä ja osa avauksista on niin outoja, ettei niitä löydy edes esikoisteoksestani. Neljä tehtyä maalia kertoo silti potentiaalista ja saa väsähtäneen jalkapallofanin hypähtämään tuoliltaan hurraamaan. 4-2-maalin jälkeen ilmassa alkaa tuoksua kotivoitolta.

Kun se lopulta vielä yhden takaiskun jälkeen varmistuu, se maistuu kaikesta huolimatta oikein hyvältä. Kotimatkalla hapuileva askeleeni on keventynyt, tästä on hyvä jatkaa.

Veikkausliigakausi on alkanut ja toivottavasti alkaa syntyä tekstiäkin tänne blogiini vähän vinhemmin. Viime viikot ja kuukaudet ovat olleet melko työntäyteisiä ja kun on ollut kaikkea muuta kivaa tekemistäkin, tuli taukoa edellisestä päivityksestä aivan liian pitkään. Yritän vähän skarpata jatkossa. Toistan muuten tätä lausetta aika usein.

Yritän myös käydä katsomassa kotimaista jalkapalloa mahdollisimman paljon, sillä kausi on vihdoin ja viimein kunnolla alkanut. Tee sinä samoin, jalkapallo on parasta paikan päällä.

Kentän laidalla kerran koettua

Se ei ollut tavallinen alkukesän päivä.

En muista tarkalleen elettiinkö vuotta 2001 vai 2002. Olimme yhdessä ystäväni ja hänen isänsä kanssa menossa katsomaan Veikkausliigan ottelua HJK-MyPa. Olin saanut jo kentällä omakohtaisia ensikokemuksia lajista ja lisäksi isäni oli vienyt minut jo katsomaan maaotteluita Olympiastadionille, mutta nyt tiedossa olisi ensimmäinen kotimainen pääsarjaottelu tai ainakin ensimmäinen, jonka vajaat 20 vuotta myöhemmin muistan.

Äiti pakkasi pieneen reppuuni kaksi suklaapatukkaa ja vannotti, että niitä on sitten yksi kummallekin. Hymyilin ovelasti samalla kun nyökyttelin. Olin lapsena aika herkkusuu ja olen sitä vieläkin, luultavasti ajatus suklaapatukasta kiinnosti tuolloin enemmän kuin joku Klubin kotimatsi.

Ystäväni asui perheineen kerrosta ylempänä. Kun aika koitti, lähdin reppu täynnä makeaa reippain askelin matkaan. Juuri samalla hetkellä hissiin menossa ollut naapurin täti jäi kohteliaasti odottamaan ja esti hissin oven sulkeutumisen samalla kun kysyi, olinko menossa alaspäin. Vastasin lujaan ääneen, että tämä poika on menossa ylöspäin ja lähdin tallustamaan rappusia.

Heti ulko-oven auettua huomasin, ettei kaikki ollut hyvin. Vaikka lapsena ei paljoa ymmärräkään, jotkin asiat aistii jopa tarkemmin kuin vanhempana. Muistan, kuinka kiinnitin heti huomiota ystäväni vaisuuteen. Vaikka minä olin jo reppu selässä ja innostuneena valmis tutustumaan kotimaiseen pääsarjajalkapalloon, hänen pukemisensa ja lähtemisensä tuntui kestävän ja kestävän. Myös hänen vanhempansa katselivat hieman hermostuneena hänen korostuneen hitaita lähtövalmisteluja ja turhautuneita elkeitä. Minä odotin, että pääsisin kertomaan mukana kantamistani suklaayllätyksistä, joiden toivoin tietysti helpottavan ystäväni oloa.

”Auto lähtee sitten viiden minuutin päästä”, hänen isänsä murahti pian ollessaan kyllästymisen partaalla hidasteluun.

”Me kannatetaan kyllä MyPaa siellä”, ystäväni tuhahti edelleen turhautuneena isälleen etsiessään päällysvaatteitaan. Hänen isänsä ei rehellisyyden nimissä ollut kyllä Klubi-fani hänkään, mutta ehkä se silti kuitenkin tuntui pieneltä kapinoinnilta tuolla hetkellä. Ja itsehän olin valmis liittymään tähän kapinaan saman tien, vaikka MyPa kuulostikin hassulta nimeltä jalkapalloseuralle, eikä oikeastaan soittanut mitään kelloja.

”Hän on vähän pahalla päällä”, hänen äitinsä kiirehti selittämään heti perään, vähän kuin pahoitellen, vaikka itse luultavasti olin kääntänyt ajatukseni taas vain suklaaseen. ”Kävimme tänään hammaslääkärissä, ja häneltä kiellettiin kaikki makeansyönti pariksi viikoksi”, hänen äitinsä jatkoi, kun ystäväni sai viimein päällysvaatteet ylle ja kengät jalkaan.

Yritin sisäistää kuulemaani ja tunsin, kuinka paitsi ystäväni lohduttamissuunnitelma myös oma toiveikkuuteni edes makeasta suusta muuten surullisena Veikkausliigailtana mureni yhdellä lauseella.

Makeansyönti kielletty.

Oh shit.

Sen verran ehdin ajatella, kun lähdimmekin jo ystäväni isän perässä kohti parkkipaikalla odottanutta autoa. Uhattu viisi minuuttia alkoi tulla täyteen. Hänen isänsä jupisi, että kannattakaa junnut vaikka Nurmon Jymyä, mutta nyt pitää mennä. Automatka stadionille olikin sitten aika hiljainen. Päätin ryhdikkäästi seurata äijäkoodia ja olla syömättä suklaatani, jos kerran kaverini ei voisi nauttia omaansa.

Peli oli tylsä, eipä sitä oikein muuten olisi osannut luonnehtia silloin eikä nyt. Tuijotimme ystäväni kanssa itse peliä enemmän yhtä penkkiriviä edempänä istunutta ikätoveriamme, joka söi hedelmäkarkkeja hitaasti ja nautiskellen meidän näkökulmasta katsottuna loputtoman suurelta tuntuneesta pussista. Ystäväni kärsimys tuntui kasvavan jokaisen suuhun hitaasti asetetun hedelmäkarkin jälkeen. Muistan tapahtumasta tylsyyden lisäksi lähinnä sen, kuinka ennen peliä joukkueet seisoivat riveissä keskiviivan molemmin puolin ja näyttivät tosi cooleilta yhtenäisissä peliasuissaan. En muista, kumpi voitti enkä ole tainnut MyPaa sen kummemmin kannattaa, mutta jälkeenpäin olen ajatellut, että oli ystäväni kokemassa kärsimyksessä ja sen minuunkin tartuttamassa apatiassa pari ihan hyvääkin puolta.

Ensinnäkin maailmassa on luultavasti nyt yksi tai kaksikin ärsyttävää Klubi-fania vähemmän. Jos kaikki olisi mennyt hyvin ja toivotusti, olisi saattanut olla 7-vuotiaille iso juttu nähdä Mika Kottilan ja Alexei Eremenkon johtama kotijoukkue kentällä ja se olisi saattanut toimia sykäyksenä vähän totisemmallekin kannattamiselle.

Toiseksi kotiin oli kiva palata, kun sai salaa mussuttaa kummatkin suklaapatukat.

***********************************************************************************

Jos kaikki olisi kuin ennen, tänä viikonloppuna olisi pelattu kauden ensimmäinen Ilveksen ja Hakan välinen Veikkausliigaottelu. Ilves olisi pelannut ensimmäisen kotiottelunsa KuPSia vastaan viime sunnuntaina Ratinassa ja pelannut ennen sitä kaksi vierasottelua, yhden Turussa ja yhden Espoossa. Minä ja muut Ilves-kannattajat olisivat saaneet viimeistään kotiavauksessa tuntea kevään raittiin ilman kasvoillaan, uuden kauden tuoman jännityksen sisimmässään sekä kauniin pelin tuoman ilon arjessaan.

Ilves olisi luultavasti jatkanut siitä mihin edellisinä kausina oli jäänyt, talven aikana harjoituksissa hiotut taktiikat ja tarkasti organisoitu pelitapa olisivat näkyneet vähämaalisina otteluina, jotka joukkue hyvällä prosentilla olisi kääntänyt yhden maalin erolla edukseen. Joukkue olisi tehnyt puolustussuuntaan paljon ja tunnollisesti töitä sekä hyökännyt paikan tullen terävästi vastaan vielä vähän epätasaisella nurmella. Katsomossa olisikin saanut kauhistella pehmeän kentän tuomaa pelin tason laskua viimeisen vartin aikana, kun pelaajien jalat olisivat olleet jo aivan loppu ja viime hetkien pomppu sinne tai tänne ja sen tuoma puolustajan arviointivirhe olisi hyvin voinut ratkaista ottelun suuntaan tai toiseen ja saada puolustuslinjan näyttämään uskomattoman hölmöltä. Niinä hetkinä, kun joukkueen rakenne olisi pysynyt kasassa ja pallonriiston jälkeen joukkue olisi pyrähtänyt nopeaan vastahyökkäykseen, olisi saanut nyökytellä hyväksyvästi ja todeta pelin näyttävän valmiilta ajankohtaan nähden. Haparointien jälkeen olisi saanut pudistella päätään ja todeta, että näistä pitäisi päästä eroon ennen kesää ja europelejä.

Mutta kun ei niin ei. Jos kaikki olisi kuin ennen -on varmasti aika yleinen ja ajankohtainen lauseenaloitus tällä hetkellä. Lauantain Ilves-Haka katsottiinkin sitten YouTubesta. Hyvä ja kannattava ajatus, hienosti visioitu idea ja ihan katsomisen arvoinen toteutus, joka toivottavasti toi mukavan kokemuksen monelle ja rahaa Ilveksen kassaan, mutta ei vienyt ainakaan minun ikävääni katsoa Veikkausliigaa pois.

Muistan Ilves-kannattajana monta hienoa hetkeä. Kakkosen kausina katsoin pelejä vuosina 2011 ja 2012, ensimmäiseltä kaudelta muistan elokuulta 2011 derbyn TPV:tä vastaan, kun Jari Niemi palasi pelikentille juuri Ilveksen väreissä ja yritti vain hetken kentällä oltuaan yllättää puolesta kentästä TPV:n maalivahdin. Lopetin itse juuri tuona syksynä 2011 totisemman harrastamisen Ilveksen junioreissa, joten siitä oli luontevaa jatkaa katsomon puolelle kannattaja roolissa. Seuraavana vuonna ehdoton kohokohta oli nousu sarjaporrasta ylemmäs, joukkueessa pelasi upeita pelaajia, joista muistaakseni paitsi Niemi myös ainakin Toni Kallio ja Henri Scheweleff olivat pelanneet aiemmin maajoukkueessa. Ratkaiseva nousukarsintaottelu ÅIFK:ta vastaan Tammelassa on jäänyt mieleen. Tunnelmia voi halutessaan kerrata edelleen YouTubesta. Itse tottakai katselen tällaisia näinä aikoina kyynel silmässä.

Veikkausliigataipaleen hienoja hetkiä on ollut 2015 säilytetty sarjapaikka, vuonna 2017 saavutettu pronssi sekä tietysti viime vuonna saavutettu Suomen Cupin voitto. Ilveksellä on vain ollut vähän huonoa tuuria saavutustensa juhlistamisessa ainakin minun mielestäni, sillä 2015 kausi muistetaan lähinnä silloisen päävalmentaja Keith Armstrongin kanssa käydystä riidasta, jota puitiin hovioikeudessa vielä vuosia myöhemmin ja Suomen Cup puolestaan jätti aika paprikasumutteisen maun suuhun kaikesta hienoudestaan huolimatta. Oli aika hassua ja vähän pelottavaakin juhlistaa Cup-voittoa, kun muutaman metrin päässä minuakin monta vuotta nuorempi fani huutaa naama oranssin sumutteen peitossa kurkku suorana jotakuta tuomaan vettä että saisi silmät taas auki ja kaatuneiden aitojen sekä vartijoiden maahan taltuttamien fanien perusteella kyseessä olisi ollut vähän isompikin mielenosoitus ja vähän väkivaltaisemman aatteen kuin Ilveksen kannattamisen puolesta. En tiedä eikä asia minulle myöskään taida kuulua, mutta toivon ettei kenellekään jäänyt tapahtumasta pysyviä vammoja.

Sentään kannu saatiin ja joukkueellinen sankareita. On sekin jotain.

Katse palloon ja katse taululle.
Maarianhaminasta. On se vaan taito olla virkeä ja näyttää virkeältä kuvissa. Kuvassa finaalissa Ilveksen toisen maalin tehnyt Tatu Miettunen ja Cup-pokaali. Sitten vielä hienot tennarit hienoissa väreissä oikealla ylhäällä ja niiden jälkeen neljänneksi karismaattisimpana sisältönä nuori ja virkeä esikoiskirjailija katselemassa ihaillen Ilveksen ensimmäistä hänen elinaikanaan saavuttamaa kannua.

***********************************************************************************

Kaipaan Veikkausliigaa, Suomen Cupia ja Ykköstä paljon ja Nelostakin vähän, moni ystäväni kun pelaa sarjaa. Vaikka ensikosketukseni pääsarjajalkapallon seuraamisesta parikymmentä vuotta sitten ei mikään jalkapalloromanttisin tarina olekaan, sittemmin olen nähnyt monta hienoa ottelua ympäri Suomen. Vanhoja stadioneita, uusia stadioneita, kunnostettuja stadioneita. Voittoja, tappioita ja tasapelejä. Olen nähnyt monen muun lailla mestareita ja putoajia. Hienoja maaleja ja hienoja taklauksia, huonoja suorituksia ja surullisia sulamisia. Olen tuntenut katsomossa kylmää ja etenkin huhti- ja lokakuussa helvetin kylmää, mutta myös kuumaa ja ainakin heinäkuun helteillä helvetin kuumaa. Olen katsellut, kuunnellut, haistellut, maistellut ja tuntenut Tammelan lauteilla vajaan vuosikymmenen. Tuota kaikkea olisi kiva jatkaa mahdollisimman pian.

Kerroin ensimmäisessä postauksessani, kuinka haaveeni oli palata tänä kesänä puistofutiskentille pitkän tauon jälkeen. Juuri nyt tilanne on sellainen, että kentille paluu ei näytä ainakaan lähiaikoina kovin todennäköiseltä. Olen viime vuosina siihen tottunut ja jos joku olisi sanonut, että se johtuu terveydellisistä syistä, olisin varmaan sairashistoriani perusteella hyväksynyt sen aika nopeasti.

En vain silti uskonut, että se voisi mennä juuri näin, että vaikka oikeastaan voisinkin en sittenkään pelaisi eikä pelaisi kukaan muukaan.

Ei varmasti silti auta kuin toivoa ja ennen kaikkea uskoa, että tilanne selkiää tästä vielä. Viime postauksestani ehti kulua muutama viikko paitsi työkiireideni myös tämän yhteiskunnallisen tilanteen aiheuttaman hiljaisuuden vuoksi. Kerron seuraavassa päivityksessäni paluustani futsal-kentille vuodenvaihteessa pitkän tauon jälkeen.

Siihen asti yritetään pysyä terveinä ja yritetään myös nauttia keväästä parhaamme mukaan. Suosittelen myös suklaansyöntiä keinona virkistää mieltä aina silloin tällöin. Auttoi parikymmentä vuotta sitten ja auttaa nyt.

@eerikkuu

Maajoukkuemuistelua synkkyyden keskellä

Sain kerran kunnian juniorijoukkueeni kanssa tulla maaottelussa pelaajien kanssa kentälle. Suomen miesten A-maajoukkuetta ei tunnettu vielä tuolloin Huuhkajina, sittemmin puhuttiin kultaisesta sukupolvesta, vaikka nimi vähän vääristääkin. Elettiin syyskuun alkua 2004, olin 9-vuotias. Sami Hyypiä menestyi Liverpoolissa, lisäksi ainakin Aki Riihilahti, Antti Niemi ja Mikael Forssell pelasivat myös Valioliigassa. Shefki Kuqikin takoi maaleja sumujen saarilla, mutta futisfanit täällä Suomessa kehottivat toisiaan katselemaan varmuuden vuoksi taivaalle, sillä joku Kuqin vanha rankkari ysäriltä saattoi tippua niskaan milloin tahansa. Teemu Tainio, Mika Väyrynen ja Aleksei Eremenko junior olivat nosteessa urallaan. Kuningas Jari Litmanen oli palannut Ajaxiin, suurvuosiensa seuraan.

Suomi kohtasi Andorran Ratinan stadionilla MM-karsinnoissa. Loppukesän ilta ja kirkkaat valot, joiden loisteessa Ilves-juniorit patsastelevat jalkapallon ammattilaisten kanssa. Kuningas ja kumppanit kentällä.

Kuulostaa jännittävältä, eikö.

Reilua vuotta aiemmin tamperelaistuneena pojankoltiaisena en kuitenkaan ainakaan muistikuvieni mukaan osannut olla niin innoissani kuin olisi ehkä pitänyt. Kun tulimme Ratinan stadionille ja aloimme kuulla ohjeita pukukoodiin ja muutenkin alkuseremonioihin liittyen, mietin lähinnä, että koska syödään ja toivottavasti jotain hyvää.

Meitä oli kaksi Ilveksen juniorijoukkuetta saattamassa pelaajia. Ensin valittiin kuusi lipunkantajaa, jotka kantoivat UEFA:n MM-karsintalipun tai jonkun muun härpäkkeen keskiympyrään. Kaikki kuusi vapaaehtoista löytyi toisesta juniorijoukkueesta. Sen jälkeen meidät muut käskettiin hetkeksi odottelemaan Ratinan stadionin uumeniin, kun vapaaehtoisia ohjeistettiin, miten ja mihin lippu kannetaan. Valtaosa löysi porukkansa, minuutteja saatiin kulumaan pikkukinastelulla ja kalajutuilla. Luppoaika sai kuitenkin ainakin yhden junnun miettimään omiaan.

Uskon, että monet pätevät ihmiset menestyvät juuri sen avulla, että he osaavat ja uskaltavat ajatella toisin kuin valtaosa muista. He keksivät jotain mitä muut eivät keksi ja ymmärtävät asioita, mitkä muut tajuavat vasta paljon myöhemmin. Ajateltuaan toisin voi myös saada aikaiseksi jotain toista ja täysin uutta.

Vaan toisinajattelusta ei silti aina palkita.

Eksyin odottelun aikana porukastani, otin eksymisen tavakseni jo nuorena. Siirryin kinasteluun ja kalajuttuihin kyllästyttyäni syrjään, parveilin yksikseni jossain laitamilla suuret ja mestarilliset toisinajatteluideoinnit mielessäni, kun yhtäkkiä riuska ja tomera-askelinen herra tuli luoksemme. Hän laittoi meidät riviin ja ilmoitti, että keskeltä poikki. Hän osoitti kädellään, kumpi puolisko tulee Suomen joukkueen kanssa kentälle ja kumpi Andorran. Huomasin siinä sitten, että yhtä lukuun ottamatta joukkuetoverini olivat Suomen puolella. Nuo kymmenen joukkuetoveriani saivat tulla suomalaisten saattamana kentälle.

Minun osani oli saattaa mystinen Andorran kymppipaikan pelaaja kentälle. Hänen tasonsa olisi ehkä Juha Malisen parin vuoden juoksukoulussa riittänyt Veikkausliigan rotaatiopelaajaksi.

Kun sitä näin jälkeenpäin ajattelee, ehkä olisi voinut valita kuin muut ja pysyä omassa porukassa eikä miettiä itsekseen reunamilla maita ja mantuja. Yksi toisinajattelijajuniori meni kentälle Sami Hyypiän kanssa käsi kädessä ja toinen Kuningas Litmasen. Ehkä olisi jäänyt itsellekin mieleen vielä paremmin, jos olisi saanut astella Hyypiän tai Kuninkaan vierellä kentälle.

Ihan hienoahan se silti oli. Nykyään juniorit usein seisovat rivissä pelaajien edessä, mutta muistini mukaan me tönötimme sittemmin armeijassa tutuksi tulleessa korkeassa polviasennossa. Kansallislaulujen ja muiden alkuseremonioiden jälkeen saatiin kirmata pois kentältä ja sen jälkeen päästiinkin vihdoin syömään. Oli muistaakseni hyvää, jotain kanapastan tyylistä. Sitä oli kiva mussuttaa samalla kun Suomi voitti 3-0. Alexei Eremenko Jr. teki kaksi tosi hienoa vapaapotkumaalia ja Aki Riihilahti sitten tosi ruman maalin kulmapotkun jälkitilanteesta.

Kuten siitä eteenpäinkin, MM-kisoihin ei silti päästy. Saman Andorran kanssa jäätiin vieraskentällä tasapeliin ja esimerkiksi Hollanti murskasi Suomen tylysti kesällä 2005. Suomi jäi lopulta lohkossa neljänneksi paitsi Hollannin myös Tsekin ja Romanian taakse.

Niitä kuuluisia arkiston helmiä. Vaisu katse maahan ja andorralaisen kanssa kentälle. Kuten kuvan keskeltä näkyy, emme oikein löytäneet toisiamme.

************************************************************************

Eerik jatkoi eksymistä ja Huuhkajat pettymistä, mutta tiettävästi myös Eerik voi löytää takaisin porukoihin ja Huuhkajat puolestaan tiensä arvokisoihin, vaikka vähän myöhemmäksi siirrettäisiinkin. Syksyllä 2018 oli nähtävissä käänne parempaan ja ainakin yksi mielenterveyskuntoutuja virnuili tyytyväisenä Ratinan stadionilla, kun Suomi voitti kotipeleissään ensin Unkarin ja sittemmin myös Kreikan ja Viron ja lopulta koko lohkonsa Kansojen liigassa. Toisinajattelukin alkoi palkita kentällä ja katsomossa, kun Markku Kanerva alkoi tehdä yksinkertaisesta kaunista ja Eerik jalkapallosta taidetta.

Vielä paljon parempaa oli luvassa, paitsi yhden kuntoutujan terveyden myös suomalaisen jalkapallon kannalta. Uskon, että muistan vielä pitkään nämä kuluneet EM-karsinnat. Näin kotiotteluista neljä ja sain toteuttaa yhden haaveeni näkemällä myös yhden vierasottelun paikan päällä Bosnian & Herzegovinan Zelicassa. Kotiottelut Bosniaa & Herzegovinaa, Kreikkaa, Italiaa sekä Liechtensteinia vastaan jäävät varmasti muistoihini.

Tänään perjantaina 27.3 oli tarkoitus pelata Puola-Suomi maaottelu Wroclawissa. Vaan ei pelatakaan ja yhteiskunnallinen tilanne muistaen tietysti hyvä niin. Jos kuitenkin jollain muulla maajoukkueen ystävällä on tarvetta muistelulle, kun nyt kun pelejä ei toistaiseksi pelata, laitan pari EM-kisojen aikana nappaamaani kuvaa tähän alle. Hyvät muistot toivottavasti tuovat toivoa muutenkin siihen, että yhteiskunta palaa vielä uomiinsa ja toipuu tästä kyllä.

Suomi-Kreikka 5.9.2019 Kreikkalaiset purnaa ja Pukki maalaa
Jalkapallofani Sarajevossa. Maailmanhistorian kannalta suhteellisen tärkeät Sarajevon laukaukset ammuttiin about 60 metriä <- tuossa suunnassa. Paikalla on näköiskopio ajoneuvosta ja muistaakseni pieni selostus tilanteesta.
Bilino Polje -niminen stadion Zenicassa. Pelistä ei jäänyt paljoa kerrottavaa, mutta kun kisapaikka tuli niin yksi mahalasku sallittakoon =)



Suomi – Liechtenstein 15.11.2019 ennen peliä…
…ja pelin lisäajalla. Eteenpäin on menty.

Mainitsin ensimmäisessä postauksessani, kuinka ajattelin jatkaa tätä blogiani ainakin EM-kisoihin asti. Rehellisyyden nimissä tässä on arki mennyt niin uusiksi ja uutiset maailmalta on niin lannistavia, etten ole ainakaan vielä ehtinyt harmitella kisojen lykkääntymistä lainkaan, mutta jos jotain hyvää yrittää asiasta löytää niin näköjään tuli lykkäyksen ohella myös vuosi lisää kirjoitusaikaa =)

Odotellaan niitä kisoja ja muutenkin parempia aikoja. Otetaan iisisti, mutta kun sen aika tulee, etsitään kaikki porukkamme ja autetaan myös muita löytämään omansa.

@eerikkuu

Pelko ja rohkeus kentällä ja sen ulkopuolella

Kaikista mahdollisista tunteista tunsin aina joskus pelkoa pelatessani. Tunsin pelkoa puolustajana, kun vastustaja valmistautui laittamaan läpisyöttöä tai keskitystä selkäni taakse ja kun sen jälkeen pian juostiin kilpaa kohti omaa maalia tai hypättiin pääpalloon. Tiesin usein, että vastustaja on minua nopeampi ja vahvempi.

Sekunnit ja kymmenykset ennen kilpajuoksua tai keskityksen lähtöä tuntuivat usein todella pitkiltä. Varastaminen ei ollut vaihtoehto, se olisi vain avannut lisää tiloja joko puolustuslinjan väleihin tai omalle etupuolelleni. Vaikka pelko tuntui takaraivossa, oli uskallettava odottaa oikeaa hetkeä ennen heittäytymistä peliin. Kentällä pelätessä sijoittuminen on kultaa. Sijoittumalla oikein voi voittaa askeleen tai kaksi, ja nuo askeleet voivat ratkaista kuka ehtii pallolle.

Joskus voitin kilvan, joskus hävisin. Sain liukutaklata pallon tyylikkäästi sivurajasta yli tai sitten katselin hädissäni pelon tunne vain voimistuen, kuinka vastustaja pääsi yrittämään maalintekoa. Puskin pallon varmasti kauas omalta maalilta tai keräilin itseäni avuttomana kentän pinnasta samalla kun vastustaja nikkasi palloa kohti maaliverkkoa. Koska jalkapallo on joukkuepeli, aina joskus joku paikkasi minua ja aina joskus sain itse paikata toista. Hyvä puolustaminen on yhteispeliä.

Jalkapallo pelinä synnyttää tunteita seuratessa ja pelatessa. Tunsin pelivuosinani paljon muitakin tunteita kuin pelkoa. Oli se sitten iloa tai tuskaa, pettymystä tai riemua, ehkä myös ensimmäisessä postauksessa viime viikolla mainitsemaani osaamisen tunnetta. Yksi suosikeistani oli yhteenkuulumisen tunne, kun joukkueena sai kokea jotain suurta ja erityistä, kuten ihmeellisen nousun, turnausvoiton tai tiukan ottelun kääntämisen oman joukkueen eduksi. Tunteen voi löytää myös kannattajana peliä seuratessa.

*********************************************************************************

Pelivuosieni jälkeen ehti kulua hetki, etten pelännyt. En tainnut tuntea oikein paljoa muutakaan, kaipasin vain nopeampaa vauhtia ja halusin asioiden tuntuvan helpommalta ja helpommalta.

Kun tunteet lopulta palasivat huomattuani vain makaavani yksiöni seiniä tuijottaen tai lääkärille vastaanotolla olostani avautuen, myös pelko palasi takaisin. Niin kuin moni muukin sisällä pitämäni tunne, se palasi voimakkaampana. Sen jälkeen ehti kulua kauan, että pelkäsin todella paljon.

Jos masennuksen hahmottaa pelinä, se ei synnytä vaan vie tunteita seuratessa ja pelatessa. Voimakkaina palanneet tunteet alkoivat minut väsytettyään kadota masennuksen viemänä. Lopulta jäljellä oli enää pelko joka hallitsi niin, että tunsin oikeastaan vain halua olla yksin. Jos joskus löysin vielä muita tunteita, hyviä ja positiivisiakin, masennus vei sen nopeasti tai hitaasti. Pelkäsin maatessani, pelkäsin yrittäessäni nousta ylös. Se oli pelin nimi pitkään. Minulle tärkeä yhteenkuulumisen tunne oli enää kaukainen muisto. En ollutkaan osa joukkuetta, yhteisöä tai yhteiskuntaa ja vaikka läheiseni tukivatkin minua koko ajan, saatoin välillä epäillä, olinko enää osa perhettänikään. En saanut nukuttua, sanottua enkä aikaiseksi. Halusin yhä vain olla yksin.

**********************************************************************************

Tunsin pelivuosinani kentällä paitsi pelkoa myös rohkeutta. Tunsin rohkeutta niinä hetkinä, kun heittäydyin taklaamaan vaikka ei ollut varmaa osuisinko palloon, kun hyppäsin pääpalloon, vaikka ei ollut varmaa sattuisiko itseä enemmän tai kun nousin puolustamaan askeleen ylemmäs, vaikka tiesin että silloin taakseni jäisi enemmän tilaa. Tunsin rohkeutta, kun minut komennettiin kentälle tiukkaan ja tärkeään otteluun vuotta vanhempia vastustajia vastaan. Parhaimmillaan tunsin rohkeutta myös siinä hetkessä, kun piti nopeasti tehdä päätös pallon kanssa. Syöttö vai harhautus. Pallosta luopuminen vai kuljetus. Helppo ratkaisu syöttämällä vierelle vai ennakkoluuloton yritys tehdä itse maali. Uskaltamista seurasi usein palkinto, muistan monta hienoa maalia ja onnistunutta suoritusta.

Jalkapallossa ei ole aina helppoa määritellä oikeaa tai väärää valintaa. Rohkeus on silti sitä, että uskaltaa yrittää jotain sellaista, mikä ei tule ensimmäisenä mieleen, mihin liittyy riski sekä mahdollisesti myös pelko epäonnistumisesta. Rohkeus ei itsessään ole täysin oikea eikä väärä valinta, mutta kun tuntee ja aistii pelin tärkeyden, se on kentällä jotain mitä tavoitella. Kun peli on taululla tasan ja kello käy, onni suosii usein rohkeaa.

**********************************************************************************

Kun kroppa on tarpeeksi rikki, oikeatkaan ajatukset eivät hirveästi auta. Kun puolestaan aikaa kuluu ja mieli on tarpeeksi maassa, ei pian löydä enää niitä oikeita ajatuksia lainkaan. Rohkeus oli kadoksissa elämästäni monta vuotta. Tilalla oli pelko ja paha olo.

Oli silti tärkeää muistaa, että jos löytää pelkoa, voi löytää myös rohkeutta. En tiedä olenko oikea ihminen kertomaan rohkeuden löytämisestä, mutta kokemukseni on, että pelko ei lähde ellei löydä keinoja häätää sitä pois. Sairastuttuani ehti kulua kauan, etten uskaltanut lähteä ulos, nähdä ihmisiä tai käydä edes kävelyllä.

Rohkeus voi joskus olla vain ajatuksia. Ajatuksia, joihin palaa tiukkoina hetkinä. On tärkeää muistuttaa itselleen merkityksistä, tavoitteista ja siitä, mikä on itselle tärkeää. Jos on olemassa ajatuksia, joihin ei halua enää palata, on rohkeutta etsiä uusia ajatuksia ja ajattelutapoja nähdä asiat toisin. Vaikka viekin joskus aikaa, synkkä ajatus voi muuttua valoisaksi ja paha hyväksi.

Aloin kirjoittaa esikoisromaaniani. Alkuun se oli kuitenkin vain sanoja word-tiedostossa, josta rohkeus oli aika kaukana. Oikeasti aloin taas rohjeta ajattelemalla toisin. Aloin rikkoa vanhoja tapojani liittyen siihen, että olen mukavuudenhaluinen rutiini-ihminen. Kysyin itseltäni mitä pelkään ja mietin, miten sitä pelkoa saisi häädettyä pois. Aloin myös kirjoittaa eri tavalla itsestäni, ajatuksistani ja tunteistani. Palasin tiukkoina hetkinä käsikirjoitukseni sanamuotoihin ja käänteisiin. Sanat muuttuivat lauseiksi ja lauseet kerronnaksi. Kerronta eteni hiljalleen tarinaksi, jossa yhtenä teemana nousee esiin juuri rohkeus.

Rohkeus on tietysti myös tekoja. Se on toisin valitsemista, uusien polkujen kulkemista sekä uskallusta muuttua ja kasvaa. Sen ymmärrettyäni aloin taas osallistua. Alkuun se oli kuitenkin vain ujon nuoren yrittämistä, josta siitäkin oli rohkeus aika kaukana. Oikeasti aloin taas rohjeta tuomalla toisinajatteluani mukaan myös tekoihin. Ymmärsin, että rohkea tekee muutakin, kuin kyyhöttää keskeneräisen käsikirjoituksensa kanssa kotona. Tapasin ihmisiä, kerroin sairaudestani ja osallistuin aktiivisemmin opintojen ryhmätöissä. Kun huomasin puutteellisuuteni tai keskeneräisyyteni, en painanut leukaa rintaan vaan halusin oppia ja yrittää uudelleen. Kömpelöt kommenttini, hakevat sanani kertoessani elämäntilanteestani menestyvämmälle ystävälle ja huonot mutta hyvää tarkoittavat ryhmäläisille esittelemäni ideat ovat osa tarinaani. Kun luen esikoisromaanini sivuja, ne eivät suoraan lue siellä, mutta itse muistan ne hyvin.

Nytkin ne kuitenkin muistuttavat minua siitä, kuinka olen onnistunut häätämään pelkoja pois ja löytämään rohkeutta, jolla pahat ajatukset ovat muuttuneet hyviksi ja toivottavasti synkkä muuttuu vielä jonain päivänä valoisaksi.

**********************************************************************************

Tilanne yhteiskunnassa on muuttunut viime päivinä paljon. Haluan vielä itsekin muistuttaa, että noudatetaan kaikki viranomaisten ohjeita parhaamme mukaan. Jos tässä tilanteessa jotain hyvää on, ehkä se muistuttaa meille perheen ja läheisten tärkeydestä. Ehkä minäkin muistan yhä paremmin olevani taas osa paljoa, niin perhettä kuin yhteiskuntaa.

Harras toiveeni on, että kun nämä hiljaiset ja raskaat viikot ovat kuluneet, löydämme kaikki rohkeutta ajatella ja tehdä toisin lähtiessämme rakentamaan parempaa tulevaisuutta. Minun mieleni oli monta vuotta maassa. Uskon ja toivon, että sama kohtalo ei kosketa maailmaa ympärillämme. Haluankin omalta osaltani todeta, että uskon kaiken kyllä järjestyvän. Tulemme vielä huomaamaan, kuinka meitä kaikkia tarvitaan. Tulemme myös huomaamaan, että pystyäksemme tuohon tarpeeseen vastaamaan, meidän on myös löydettävä rohkeutta. Minä olen löytänyt rohkeutta juostessani kentällä pallo jalassa, noustessani masentuneena sängyn pohjalta ja nostaessani leuan rinnasta. Uskon, että löydän sitä taas, kun minua muiden lailla tarvitaan.

Ennen kaikkea minä toivon, että kun sen aika on, me kaikki löydämme rohkeutta myös tästä yhteiskuntaa koettelevasta kriisistä toipuaksemme. Silloin tunnemme myös yhteenkuulumisen tunnetta, joka ainakin yhdelle jalkapallosta kirjoittavalle mielenterveyskuntoutujalle merkitsee hyvin paljon.

Voimia kaikille näinä vaikeina aikoina

@eerikkuu

Kirjoittaja

Olen 25-vuotias esikoiskirjailija, joka opiskelee Vaasan yliopistossa pääaineenaan viestintätieteitä pääaineenaan tekninen viestintä.

Esikoisromaanini Himmeämpien valojen kentät ilmestyi tänä keväänä.

Kerron tässä blogissani suhteestani kirjoittamiseen ja jalkapalloon. Kuvaan myös monen vuoden kuntoutumisestani, joka varmasti jatkuu vielä toiset monta vuotta.

@eerikkuu